Work Text:
Koskelan kipinävuoro on loppumaisillaan, kun Hietanen kavahtaa istumaan henkeään haukkoen. Hänen katseensa osuu Koskelaan, ja tämä arvaa heti, mistä on kyse.
”Käy takasin maate vaan”, Koskela kehottaa niin hiljaa, ettei herätä muita. ”Kyllä se siittä suttaantuu.”
Hietanen hengittää yhä raskaasti, mutta nyökkää ja painautuu takaisin makuulle. Koskela katsoo häntä jonkin aikaa, mutta kun hän ei tunnu rentoutuvan, konttaa hän reppunsa luo Hietasen viereen.
”Mitäs”, hän kuiskaa.
Hietanen kääntyy manttelinsa alla kyljelleen Koskelaa päin ja päästää väräjävän huokauksen. Kun hän avaa silmänsä, Koskela huomaa niiden kiiltävän myrskylyhdyn valossa.
”Se tankkiko?”
Hietanen nyökkää.
”Juur pian mun päällen tulos”, hän kuiskaa. ”Siit mää juur heräsin kun se tulisis enk mää voin liikku minkä… viälki oikke surise korvis…”
Koskela puristaa Hietasen olkaa.
”Vartoos niin minä herätän Tassun tota kamiinaa kattoon.”
Hietanen nyökkää taas, ja Koskela peruuttaa takaisin kamiinan luo. Tarkistettuaan, ettei tuli ole sammumisvaarassa, hän käy ravistamassa Suden Tassun hereille, ja varmistettuaan, että tämä tosiaan myös herää ja kömpii kipinävahtiin, palaa hän paikalleen Hietasen viereen ja käy makuulle kyljelleen niin, että on tämän kanssa kasvokkain.
”Pa silmät kiinni.”
Hietanen panee, mutta sen perusteella, miten hän rutistaa silmäluomiaan, on hän vielä liian virittynyt nukkuakseen. Koskela harkitsee hetken ennen kuin laittaa käden Hietasen kasvoille, varovasti ettei kukaan näe, ja sivelee peukalollaan hänen otsahiuksiaan päätä myöten taakse. Hietanen värähtää yllätyksestä ja avaa silmänsä.
”Pikkupoikina kun äiti pani meittiä maate niin autto kun ottaa vähän silitti tällai näin”, Koskela kuiskaa.
Jos jotain, niin ainakin se saa hymyn pyrkimään Hietasen kasvoille.
”Ja uni tulis het?”
”Kyllä se yleensä sitten. Pa ne silmät kiinni vaan.”
Hietanen tottelee ja käpertyy lähemmäs Koskelaa tuntuen jo nyt levollisemmalta kuin äsken, ja Koskela jatkaa hänen otsansa silittämistä rauhalliseen tahtiin.
Hän teki tätä aikoinaan itsekin Eerolle ja Voitolle, kun he olivat pieniä. Jossakin vaiheessa hän sen omaksui, kun Eero ei tahtonut saada unen päästä kiinni tai jokin pelotti. Ja kun Voitto oli kyllin iso, että hänet siirrettiin kehdosta veljiensä sänkyyn nukkumaan, teki Vilho sitä hänellekin. Ja se toimikin, vaikka Voitto joskus kiihtyessään saattoi olla levoton. Hiukan niin kuin Hietanen, paitsi ettei Hietasen kiihtymys taitu niin herkästi suuttumuksen suuntaan. Hän on hiukan sillä tavalla huoleton kuin Eero. Mutta samalla ei kuitenkaan. Ei lainkaan. Reipas ja tarmokas ja hyväntahtoinen hän on ja jotain, jotain niin kovin…
Koskela sivelee peukalollaan kohtaa Hietasen kulmakarvojen välissä, johon hänellä kasvaa kurttu hänen rypistäessään otsaansa, ja antaa ajatuksensa haipua. Kun Hietasen kasvot kohta siliävät uuteen uneen, värähtää hänen kasvoillaan pieni hymyntapainen.
Ennen kuin hän paneutuu paremmin makuulle käydäkseen itsekin nukkumaan, nojaa hän vielä Hietasta kohti ja painaa huulensa hetkeksi hänen otsalleen.
Kun hänkin ummistaa silmänsä, värjäävät teltan hiljaisuutta vain miesten vaimea kuorsaus ja kamiinassa palaessaan napsahteleva mänty.